Puskapissalle?

Suomalaisen kulttuurin oksettavimpiin ilmiöihin kuuluu
aikuisten ihmisten kaduille kuseksiminen. Kolmen pojan äitinä yritän valistaa
ja kasvattaa omistani siivoja nuoria miehiä ja aikuisia, jotka ymmärtävät
koiran ja ihmisen eron mitä virtsaamiseen tulee. Tähän asti olen mielestäni
onnistunut, mutta nyt kun lapset alkavat selvitä vessassa itsekseen huomaan
olevani järkyttävän ongelman äärellä: pienet, siistit, naistenvessoihin
tottuneet poikalapset ovat muutaman kokeilun jälkeen lähes kauhusta kankeina
kohdatessaan miestenvessojen todellisuuden.

Ensimmäisellä kerralla kauppakeskuksen käymälästä tuli
lainkaan liioittelematta kaksi kasvoiltaan vitivalkoiseksi järkyttynyttä
miehenalkua. Tähän asti traumaattisimman hajukokemuksen lapset olivat saaneet erään
rautatieaseman hississä. Nyt nämä nenistään kiinnipitävät poikaset pihisivät
oksennus kurkussa koristen: ”Äiti! Se oli pahempi kuin aseman hissi!”. Kokemus
puhutti vielä illallakin.

Toisella kerralla kokeilimme erään ravintolan vessaa. Saimme
yhden poletin kassalta ja työnsin 4- ja 7-vuotiaat veljekset keskenään
vessa-asioille jäädessäni rattaisiin pakatun kuopuksen kanssa odottelemaan. Ei
tarvinnut odottaa kauaa ja ovenrakoon ilmestyneistä kasvoista arvasin heti
mistä kiikastaa. ”Äiti ei me voida, siellä on niin likaista joka
paikassa!”. Poletti oli käytetty, joten ei auttanut kuin lähteä etsimään ilmaista
vessaa – naisten sellaista. Kelpasi.

Pissivätkö miehet siis vessoissa kuten kaduillakin, mihin
sattuu? Onko miesten katukäymälöiminen sittenkin vain seurausta siitä
tosiasiasta, että yksikään itseään kunnioittava ihminen ei hoida
vessa-asioitaan virtsalla ja ulosteella päällystetyissä tiloissa? Siivotaanko
miesten puolella ylipäätään koskaan? Ja etenkin, mitä sanon tulevaisuuden
toivoilleni seuraavalla ja sitä seuraavalla kerralla hädän iskiessä? Käy
puskapissalla?

Puhelinterroria vastaan

On se kumma miten tänä tekniikan aikakautena kuluttaja voi olla niin aseeton puhelinmarkkinointia vastaan. Pitää muistaa ruksia joka tilanteessa se pieni ruutu, jossa kielletään asiakastietojen käyttö suoramarkkinointiin. Pitää tehdä ilmoitus väestörekisteriin tietojen luovutuksen kieltämiseksi. Pitää tehdä erinäisiä sopimuksia, maksullisia tai maksuttomia, jotta tietty lista yrityksiä jättää rauhaan. Mutta sitten tulee prkl joku, joka joko viis veisaa kiellosta tai arpoo yhteystietosi "numeroavaruudesta". Ja taas sapettaa jättää se joku tärkeä homma kesken kun tunnistamaton numero hälyyttää puhelimen näytöllä.

Voin kieltää mainospostin lähettämisen (no, ei sekään ihan helppoa aina ole), voin valita mitä lehtiä ostan ja tilaan ja vaikuttaa sitä kautta silmiini satavaan mainostulvaan. Voin valita televisiokanavan, laittaa toosan kiinni ja kuunnella radiosta yle puhetta. Mutta puhelimitse tapahtuvaa markkinointia en näemmä voi kieltää vaikka parhaani yritän. Kuluttajalaki kaipaa tältä osin kohennusta: ihmisellä pitää olla mahdollisuus yksiselitteisesti ja yksinkertaisella tavalla kieltää puhelimitse tapahtuvat markkinointiyhteydenotot. Kokonaan.

Lasten koulu?

Olen monesti miettinyt millainen yhteiskuntamme olisi, jos sen kehittämisen lähtökohtana olisi lasten hyvinvointi. Jos jokaisen päätöksen taustalla olisi aina pohdinta lasten edusta. Luulen, että asiat eivät olisi ainakaan huonommin.
Ajatuksen nosti uudelleen pintaan opetusministeri Jukka Gustafssonin lausuma, jonka mukaan pienten koululaisten tuntimäärää peruskoulussa olisi syytä lisätä. Huolta ei herättänyt ehdotus itsessään vaan se miten joko lausunnossa tai sen uutisoinnissa jäi kokonaan taka-alalle lapsen näkökulma. Nettilehtien mukaan ministeri perustelee ehdotustaan sillä, että Suomi jää opetustuntien määrää vertailtaessa selvästi alle (kansainvälisen) keskiarvon. Lisäksi tuntimäärän lisäämisen syynä on se, että peruskoulun valinnaisuutta ei haluta lisätä -tavoitteena on alueellisesti ja sivistyksellisesti tasa-arvoinen opetus.
Onko opetustuntien määrä itseisarvo? Miksi opetuksen tuntimäärää pitäisi nostaa kun oppimistulokset ovat suomalaisessa peruskoulussa ainakin Pisa-tutkimuksen perusteella huipputasoa? Minä haistan uutisessa ja ehdotuksessa sosiaalidemokraattisen tasapäistämisen. Ja epäilen, että sitä on suomalaisessa koulujärjestelmässä jo tarpeeksi.

Lapsen näkökulmasta voisi kansainvälisen keskiarvon sijaan miettiä, onko koulupäivän rakenne ja pituus nyt kohdallaan suhteutettuna esimerkiksi lapsen ikään ja kehitysvaiheeseen, opetusryhmien kokoon ja koulun fyysisiin tiloihin. Voiko koulupäivää uudelleen rytmittämällä parantaa lasten hyvinvointia ja viihtyvyyttä sekä tarjota nykyistä paremmin yksilölliset oppimistavat ja -valmiudet huomioivaa opetusta?  Onko tarpeen lisätä nimenomaan opetustuntien määrää vai voisiko koulupäivään sisältyä nykyistä enemmän joustoa esimerkiksi pitkien, virikkeitä tarjoavien välituntien tai keskelle koulupäivää sijoittuvien harrastepajojen muodossa? Lapsen näkökulmasta hyvä tavoite voisi olla oppimismotivaation säilyttäminen - edes  ekaluokan joululomaan saakka. Siihen ei  välttämättä tarvita lisää opetustunteja kaikille, vaan oppimisympäristö, jossa myös keskiverron molemmin puolin on mahdollista kokea onnistumisen ja oivaltamisen iloa.

Viherpesua - minkä värinen Kauppalehti on kevyen huuhtelun jälkeen?

Teen tunnustuksen. Pidän Kauppalehteä erinomaisen mielenkiintoisena julkaisuna. Vihreys ja Kauppalehti kuulostaa ehkä erikoiselta yhdistelmältä, minusta ainakin. Mutta siinä on se juju onkin. On joka kerta yhtä avartavaa lukea niin eri sävyisten lasien läpi suodattuvasta maailmasta. Ja kaikista hauskinta on lukea lehden ympäristöaiheisia juttuja. Silmäilin tänään Kauppalehden Maailma 2011 -liitettä. Elvytystä, leikkauksia, tunkua Valkoiseen taloon… ja hetkinen. Kuinka maapallo jäähdytetään. The Economistin ympäristötoimittaja Oliver Morton kertoo, kuinka hiilipäästöjen vähentäminen ei ole onnistunut eikä tule onnistumaan siten kuin aiheesta innostuneet kuvittelivat. Hän esittää kolme keinoa, joihin tulisi panostaa ilmastonmuutoksen torjunnassa. Pitäisi korostaa aiempaa enemmän ilmastopolitiikan ja kehityspolitiikan yhteyksiä. Kuulostaa hyvältä. Pitäisi panostaa fossiilisten polttoaineiden hinnankorotusten sijaan puhtaiden uusiutuvien energialähteiden hinnanlaskuun. Kuulostaa hyvältä. Kolmanneksi on tartuttava entistä hanakammin pienimuotoisempiin keinoihin torjua ilmastonmuutosta, esimerkkeinä teollisuuden kaasupäästöt, öljypohjaisten polttoaineiden polttamisesta syntyvät nokipäästöt ja metsien avohakkuut. Tämäkin kuulostaa hyvältä. No mikä sitten oli tällä kerralla niin hauskaa? Toimittaja näkee ongelmana ennen fossiilisista polttoaineista luopumista väistämättä etenevän ilmastonmuutoksen. Ja toteaa, että on olemassa keinoja auttaa ihmisiä sopeutumaan sen seurauksiin. Viimeistään nyt paljastuu väri, joka selvästikään ei ole kovin vihreä.